Pitkästä aikaa päädyin tänne. Voisinpa sanoa, että tämän blogin laiminlyönnillä olisi ollut unta vievää vaikutusta. Näin ei kuitenkaan ole. Valitettavasti. Vasta _Pyry_:n jättämä kommentti kirjoitukseeni laukaisi tietyn tunnetilan. "Toivottavasti kirjoitat taas". Niin, toivottavasti. TOIVOTTAVASTI. Hieno sana, toivoa täynnä, kuin torstait ikään (näin tiistaina?).

Pitäkää tätä nopeana päivityksenä nykytilanteeseen. Pahoittelen paikoitellen töksähtelevää ja tylsemmän puoleista tekstiä, olen hieman ruostunut vuosien saatossa. Koitan petrata jatkossa.

Luin nopeasti vanhat merkintäni, ja totesin, että paljon on muuttunut, paperilla ja arkistoissa potilasnumeron takaa. Pari vuotta olen pyrkinyt etsimään pakasta lentäneitä kortteja ja punaisia lankoja, jotta pääsen taas kiinni elämään. Kammottava, sairasloman kurimus söi minulta puolitoistavuotta elämää, jota en koskaan saa takaisin. Koitan siksi elää kaiken ja nyt heti, kun herää parempaan päivään. Huomisesta ei voi varmaksi sanoa mitään. Kuin Suomen kesän sää.

Sairasloman jälkeen jokaisen ihmisen tulee kuntoutua. Sana, jonka vakuutusyhtiöt ja Kela ottavat vastaan innosta kiljuen. Päiväsairaalasta osaston kautta päädyin uuteen hoitotiimiin ja sain pontta kuntoutumiseen. Niinpä minä kuntouduin. Kunnostautuen. Ensin kuntouttavassa työtoiminnassa, josta jatkoin saumattomasti (mielenterveyskuntoutujien) ura- ja työhönvalmennukseen. Omituinen pätkä. Samalla hain itselleni uutta uraa. Tämä oli pakkorako, sillä vanha ammattini ei enää sovi kokopäivätyöksi. Tämä siksi, että tiukat deadlinet ja kuormittava, hektinen työ epäsäännöllisine vuoroineen ei enää toimi. Niinpä minä pääsin kokeilemaan kaupan alaa. Uskomatonta mutta totta, sehän alkoi kiinnostaa. Horisontissa siintävä uusi ammattiala vaatii kuitenkin koulutuksen. Niinpä jalkauduin pääsykokeisiin ammattikorkeakouluun, ja sain paikan (liiketalouden) tradenomin koulutusohjelmassa.

Ensimmäinen vuosi on takana, ja jokaikinen opintopiste suoritettuna, jolloin Kelan silmissä olen koskematon. Kela on aiheuttanut elämässäni niin monet unettomat yöt, pettymykset, itku-potku-raivarit ja voimattomuuden puuskat, että nautin koskemattomuudestani. En ole tehnyt mitään väärää. Opiskelen ja suoritan tutkintoani kuten terveet kanssaopiskelijani. Välillä se saa maailmani pyörimään, kun istun luennolla ja ajattelen, että kukaan, ei siis kukaan, näe minun menneisyyttäni ja myrskyä silmieni takana. Olen koskemattomissa, ja valehtelemalla menneisyyteni olen tehnyt itselleni kuoren teflonista. Toisina päivinä on vaikea muistaa, että peilistä katsoo potilas. Toisina päivinä on vaikea muistaa, että peilistä katsoo opiskelija. Muina päivinä on vaikea uskoa, että peilistä katsoo elävä olento, joka hengittää ja kokee painovoiman ja muutkin luonnonlait, jolla sykkii sydän ja jonka aivot koordinoivat elämiseen vaadittavia toimintoja. Arka ja verinen, painoton tila ja levottomasti lepattava sieluton maailma ei ole totta, enkä oikeasti ole käpertynyt vain leijumaan jonnekkin toiseen ulottuvuuteen.

Olen ensimmäistä kertaa päässyt edes hieman jyvälle siitä, mikä minua oikeasti vaivaa. Diagnoosiani on tarkastettu (viimein! Minulla on kaksisuuntainen, SEKAMUOTOINEN PERSOONALLISUUSHÄIRIÖ ja traumaperäinen stressireaktio), lääkkeitä fiksattu useampaan otteeseen, ja tapaan kahdesti kuussa depressiohoitajan sijaan psykiatria. Lääkäriinkin minulla on hyvä hoitosuhde, ja tapaan häntä säännöllisesti. Psykiatrin kanssa keskustelemme kaikesta minulle uudesta kuten vireystiloista ja niiden vaikutuksesta arjen hallintaan. Havahdun tapaamisissa siihen, kuinka rikkinäinen olen, ja koitan opetella hakkaamisen sijaan armahtamaan itseäni. Se on uskomattoman vaikeaa.

Päätin nyt alkaa elvyttämään tätä blogia. Haluan (ja en halua) kirjoittaa ajatuksiani ylös. Teksti on myös jatkossa ajatusvirtaa, josta ei Pulitzereja jaeta, ei lähellekään. Mutta, minun elämäni, minun sairauteni, minun arkeni, minun juhlani, minun ajatukseni ja ennenkaikkea MINUN BLOGINI.

 

 

"We are all born mad. Some remain so."

- Samuel Beckett -