Olen tähän asti uskonut pärjääväni ilman jatkuvaa tarkkailua. Ettei tarvitsisi sitä toista ihan välttämättä joka päivä. Nyt voin vain todeta, ettei asia ole niin. Olen kohta viikon ollut yksinäni kotona avomiehen ollessa opintomatkalla ulkomailla. Välillä olen poistunut asunnosta ja saanut yhtenä iltana jopa vieraan, mutta enimmäkseen en ole lähtenyt mihinkään. Ulkomaailma on muuttunut hieman pelottavaksi. Väsyn ihmisistä, linja-autoista, kaupan jonoista.

Muutaman päivän tiskit kasaantuvat ja tavarat vain leviävät, nukun paljon. Sitten seuraavat kaksi päivää menen maanisena ympäri asuntoa siivoten ja järjestäen outoja asioita joilla ei ole merkitystä; sen sijaan että imuroisin, pinoan säilytysrasioiden kansia koko- ja muotojärjestykseen ja järjestän lasit värikoodaten ne, sen sijaan että vaikka imuroisin. Keittiönkaapit ovat särmässä järjestyksessä, mutta kun pesen pyykkiä, saatan jopa viikata puhtaat vaatteet, mutta ne jäävätkin hassusti kolmeksi päiväksi sohvalle pikkuisiin pinoihin. En nuku ja en juuri syö. Syön ja nukun vasta kun keho alkaa sitä vaatimaan, kun nousen tuolilta ja lähes pyörryn lattialle. Eikä tämä (vain) siksi että haluaisin laihtua, vaan koska unohdan nälän kunnes se sattuu fyysisesti.

Eilen lähdin ajelulle ja parkkeeratessani auton, huomasin sen pistävän katkun joka on entuudestaan niin tuttu. Haisee "laahaavalle jarrulle". Tunsin oloni yksinäiseksi kykkiessäni renkaitten vieressä haistelemassa kosteaa kevät-iltaa ja palaneen katkua. Se pitäisi viedä takaisin samalle pienelle korjaamolle jossa se viimeksi korjattiin samasta syystä. Tiedän, että korjaamolla meiltä lypsetään rahaa koska avopuolisoni on niin kiltti ettei saa suutansa auki ja vaatimalla vaadi. Jos jarrut, jotka on juuri korjattu, ovat 2 kk:n kuluttua uudestaan hajalla, se ei kyllä ole ihan normaalia. Jos autoni ei olisi niin vanha (Opel Ascona -83) haluaisin viedä sen merkkiliikkeeseen. Olisin mielettömän rikas ja korjaisin uutta autoani rahasta välittämättä. Mutta en voi valittaa. Kovin moni ikäiseni ei voi sanoa omistavansa aidosti autoaan jokaista senttimetriä myöden. Maksoin/maksan itse autokouluni kakkosvaiheineen, autoni, auton (useat) korjaukset, tankilliset bensaa, kaikki auton hoitoon vaadittavat aineet (esim. öljyt tms.), vakuutukset ja verot. Ainoita asioita elämässäni joista voin puhua leuka pystyssä. En ota vastaan almuja lähimmäisiltäni, vaikka niitä kyllä tyrkytetään. Isäni on luvannut useammin kuin kerran ostaa minulle uuden (käytetyn mutta hyvän) auton mutta miksi? Olen taloudellisesti riippumaton, minulla on allani neljä pyörää ja tankki täynnä, cd-soittimessa hyvä levy ja savuke lempimerkkiäni huulessa. Pääsen mihin tahansa, ellei mukaan lasketa päiviä, jotka auto viettää korjaamolla. Ja tämän kaiken sanon leuka pystyssä.

Tänä aamuna oli työhaastattelu. Ja se olikin ainoa järkevä ajatus koko eilisestä illasta. Sovitin vaatteita kappale kerrallaan, ja hylkäsin suurimman osan. Olen lihonut, vaatteet näyttävät tyhmiltä ylläni. Eikä kyse ole siitäkään. Näytän yhtäaikaa teiniltä ja satavuotiaalta. Silmien ympärillä on mustat ympyrät ja iho näyttää huonokuntoiselta. Teinin piirteet löydän (liian) punaisesta, huonosti leikatusta tukastani (kampaajalla käynti ahdistaa nykyään, joten homma hoituu kotioloissa - en kestä sitä päivittelyä ohkaisista hiuksista, kuolleista latvoista ja permanentin lailla kihartuvista luonnonkiharista - nykyäänhän tulisi aina puhua tai on outo. Small talk on outoa. Osaan sitä mutta aina en pysty siihen.) ja epätoivoisesta yrityksestäni kätkeä meikillä jo ihoon jäänyttä vauriota. Mustia silmäpusseja, auringossa kärventynyttä sekaihoa koko muija!

Päätin, että nyt teen sen, järjestän 24-vuotispäiväni kunniaksi juhlat. Parin päivän kuluttua tulevat vieraat, ensimmäinen jo huomenna. Avomies palaa jo lauantaina. Kohta olen minulle rakkaitten ihmisten ympäröimänä. Odotan sitä niin..

 

 

"Jos voisimme myydä kokemuksemme sillä hinnalla, mitä ne ovat maksaneet, olisimme miljonäärejä."

 

- Abigail van Buren -