tiistai, 7. heinäkuu 2015

THE longest road back

Pitkästä aikaa päädyin tänne. Voisinpa sanoa, että tämän blogin laiminlyönnillä olisi ollut unta vievää vaikutusta. Näin ei kuitenkaan ole. Valitettavasti. Vasta _Pyry_:n jättämä kommentti kirjoitukseeni laukaisi tietyn tunnetilan. "Toivottavasti kirjoitat taas". Niin, toivottavasti. TOIVOTTAVASTI. Hieno sana, toivoa täynnä, kuin torstait ikään (näin tiistaina?).

Pitäkää tätä nopeana päivityksenä nykytilanteeseen. Pahoittelen paikoitellen töksähtelevää ja tylsemmän puoleista tekstiä, olen hieman ruostunut vuosien saatossa. Koitan petrata jatkossa.

Luin nopeasti vanhat merkintäni, ja totesin, että paljon on muuttunut, paperilla ja arkistoissa potilasnumeron takaa. Pari vuotta olen pyrkinyt etsimään pakasta lentäneitä kortteja ja punaisia lankoja, jotta pääsen taas kiinni elämään. Kammottava, sairasloman kurimus söi minulta puolitoistavuotta elämää, jota en koskaan saa takaisin. Koitan siksi elää kaiken ja nyt heti, kun herää parempaan päivään. Huomisesta ei voi varmaksi sanoa mitään. Kuin Suomen kesän sää.

Sairasloman jälkeen jokaisen ihmisen tulee kuntoutua. Sana, jonka vakuutusyhtiöt ja Kela ottavat vastaan innosta kiljuen. Päiväsairaalasta osaston kautta päädyin uuteen hoitotiimiin ja sain pontta kuntoutumiseen. Niinpä minä kuntouduin. Kunnostautuen. Ensin kuntouttavassa työtoiminnassa, josta jatkoin saumattomasti (mielenterveyskuntoutujien) ura- ja työhönvalmennukseen. Omituinen pätkä. Samalla hain itselleni uutta uraa. Tämä oli pakkorako, sillä vanha ammattini ei enää sovi kokopäivätyöksi. Tämä siksi, että tiukat deadlinet ja kuormittava, hektinen työ epäsäännöllisine vuoroineen ei enää toimi. Niinpä minä pääsin kokeilemaan kaupan alaa. Uskomatonta mutta totta, sehän alkoi kiinnostaa. Horisontissa siintävä uusi ammattiala vaatii kuitenkin koulutuksen. Niinpä jalkauduin pääsykokeisiin ammattikorkeakouluun, ja sain paikan (liiketalouden) tradenomin koulutusohjelmassa.

Ensimmäinen vuosi on takana, ja jokaikinen opintopiste suoritettuna, jolloin Kelan silmissä olen koskematon. Kela on aiheuttanut elämässäni niin monet unettomat yöt, pettymykset, itku-potku-raivarit ja voimattomuuden puuskat, että nautin koskemattomuudestani. En ole tehnyt mitään väärää. Opiskelen ja suoritan tutkintoani kuten terveet kanssaopiskelijani. Välillä se saa maailmani pyörimään, kun istun luennolla ja ajattelen, että kukaan, ei siis kukaan, näe minun menneisyyttäni ja myrskyä silmieni takana. Olen koskemattomissa, ja valehtelemalla menneisyyteni olen tehnyt itselleni kuoren teflonista. Toisina päivinä on vaikea muistaa, että peilistä katsoo potilas. Toisina päivinä on vaikea muistaa, että peilistä katsoo opiskelija. Muina päivinä on vaikea uskoa, että peilistä katsoo elävä olento, joka hengittää ja kokee painovoiman ja muutkin luonnonlait, jolla sykkii sydän ja jonka aivot koordinoivat elämiseen vaadittavia toimintoja. Arka ja verinen, painoton tila ja levottomasti lepattava sieluton maailma ei ole totta, enkä oikeasti ole käpertynyt vain leijumaan jonnekkin toiseen ulottuvuuteen.

Olen ensimmäistä kertaa päässyt edes hieman jyvälle siitä, mikä minua oikeasti vaivaa. Diagnoosiani on tarkastettu (viimein! Minulla on kaksisuuntainen, SEKAMUOTOINEN PERSOONALLISUUSHÄIRIÖ ja traumaperäinen stressireaktio), lääkkeitä fiksattu useampaan otteeseen, ja tapaan kahdesti kuussa depressiohoitajan sijaan psykiatria. Lääkäriinkin minulla on hyvä hoitosuhde, ja tapaan häntä säännöllisesti. Psykiatrin kanssa keskustelemme kaikesta minulle uudesta kuten vireystiloista ja niiden vaikutuksesta arjen hallintaan. Havahdun tapaamisissa siihen, kuinka rikkinäinen olen, ja koitan opetella hakkaamisen sijaan armahtamaan itseäni. Se on uskomattoman vaikeaa.

Päätin nyt alkaa elvyttämään tätä blogia. Haluan (ja en halua) kirjoittaa ajatuksiani ylös. Teksti on myös jatkossa ajatusvirtaa, josta ei Pulitzereja jaeta, ei lähellekään. Mutta, minun elämäni, minun sairauteni, minun arkeni, minun juhlani, minun ajatukseni ja ennenkaikkea MINUN BLOGINI.

 

 

"We are all born mad. Some remain so."

- Samuel Beckett -

tiistai, 7. heinäkuu 2015

Mitä on olla masentunut?

En tiedä, miten kuvailisin masennuksen. Itselleni kaikki on silloin verestävää, särmikästä, vellovaa ja iholle tahmeasti tarttuvaa, sisäänpäin kääntynyttä. Jos et pysty ymmärtämään, etsi googlesta eteerinen kuva masentuneesta ihmisestä, jonka kasvot ovat luotuna alaspäin ja jonka silmät säilyvät utuisena mysteerinä. Mielellään mustavalkoinen ja taiteellinen. Helpotan tehtävääsi hakemalla käyttöösi yhden kuvan tuhansista.

Depression_02.jpg

( http://shawnlindsey.org/wp-content/uploads/2013/01/Depression_02.jpg )

 

Katso kuvaa tarkasti ja anna empatian täyttää sydämesi ja mielesi katsoen kaunista kärsimystä. Onnistuiko? Ja sitten, käännä olettamuksesi posasta negaksi. Päinvastoin. Pääset takuulla lähemmäksi tätä tilaa.

Etsi avainsanoja;

Yksin - ei suinkaan jätettynä, ihmiset poisajamana vaan itsekkäästi sisäänpäin kääntyneeksi. Sitä ei tarkoita, mutta niin tekee, ja yht'äkkiä maailma pyörähtääkin oman navan ympärillä. Läheiset kaikkoavat, eivät siksi, että tuntevat kykenemättömyyttä auttaa, vaan siksi, että heidät unohtaa. Kauniisti voisi sanoa, että heitä säästää. Haluaa heidän lopettavan huolehtimisen. Olevan mukana vain, kun voi paremmin. Tosiasiassa heidät unohtaa, ja keskittyy ainoastaan itseensä. Jos he ovat ympärillä, heitä ei oikeasti näe.

Pysähtyneisyys - kaikkea muuta, sydänalassa lepattaa niin kovaa, kirkkaasti ja polttavasti, itsesyytökset kiertävät kehää, "pitäisi-ajattelu" valtaa alaa. Toisinsanoen levottomuutta pinnan alla.

Suru - ei niin yksinkertaista! Tämä cocktaili sekoittuu mustasta äärettömästä - surua, turhautuneisuutta, tuskaa, hysteriaa, paniikkia, ilon pilkahduksia, tukahtuneisuutta, hulluutta, itkua, naurua, huutoa, syytöksiä, itseinhoa.. Tätä listaa voisi jatkaa ikuisesti.

Kyynel - voi voi, ne ehtyvät pian, niihin väsyy, ne eivät ehkä koskaan vieri, tai sitten salassa. Niitä ei tunnusta itselleen. Kyseessä on "huono päivä", naistenvaivat, kuume, särky tai roska silmässä, sillä päällä on selviytymismoodi. Jos se ei näy, silloin paha olo ei ole totta / niin paha, että siitä tulisi huolestua. Enempää kuin jo on. Jos on.

Tässä sinulle vain muutama esimerkki. Kuten kaikkia listoja, näitä voi jatkaa ikuisesti. Ainut, mitä tästä toivon itse saavani, on ajatuksen siemen terveiden siitä, mitä masennus on, ja mitä se ei ole. Unohtakaamme mediaseksikkyys, hauraus, tuskaisuus, särkyvyys.. Sitäkin toki on, mutta on niin paljon muutakin.

Kansankielessä masennuksesta on tehty yleinen termi hetken alakuloon ja turhautumiseen, tyyliin "salkkarit jäivät kesätauolle, olen niin MASENTUNUT". Jos sana on pakko riistää niille joille se on oikeutettu sanan täydessä merkityksessä, toivoisin sen edes osittain tavoittelevan oikeita asioita.

 

 

" And I find it kind of funny /
I find it kind of sad /
The dreams in which I'm dying are the best I've ever had /
I find it hard to tell you /
I find it hard to take /
When people run in circles it's a very, very /
Mad world, mad world "


- Gary Jules, "Mad world" -

torstai, 26. huhtikuu 2012

Yksinäisyydestä

Olen tähän asti uskonut pärjääväni ilman jatkuvaa tarkkailua. Ettei tarvitsisi sitä toista ihan välttämättä joka päivä. Nyt voin vain todeta, ettei asia ole niin. Olen kohta viikon ollut yksinäni kotona avomiehen ollessa opintomatkalla ulkomailla. Välillä olen poistunut asunnosta ja saanut yhtenä iltana jopa vieraan, mutta enimmäkseen en ole lähtenyt mihinkään. Ulkomaailma on muuttunut hieman pelottavaksi. Väsyn ihmisistä, linja-autoista, kaupan jonoista.

Muutaman päivän tiskit kasaantuvat ja tavarat vain leviävät, nukun paljon. Sitten seuraavat kaksi päivää menen maanisena ympäri asuntoa siivoten ja järjestäen outoja asioita joilla ei ole merkitystä; sen sijaan että imuroisin, pinoan säilytysrasioiden kansia koko- ja muotojärjestykseen ja järjestän lasit värikoodaten ne, sen sijaan että vaikka imuroisin. Keittiönkaapit ovat särmässä järjestyksessä, mutta kun pesen pyykkiä, saatan jopa viikata puhtaat vaatteet, mutta ne jäävätkin hassusti kolmeksi päiväksi sohvalle pikkuisiin pinoihin. En nuku ja en juuri syö. Syön ja nukun vasta kun keho alkaa sitä vaatimaan, kun nousen tuolilta ja lähes pyörryn lattialle. Eikä tämä (vain) siksi että haluaisin laihtua, vaan koska unohdan nälän kunnes se sattuu fyysisesti.

Eilen lähdin ajelulle ja parkkeeratessani auton, huomasin sen pistävän katkun joka on entuudestaan niin tuttu. Haisee "laahaavalle jarrulle". Tunsin oloni yksinäiseksi kykkiessäni renkaitten vieressä haistelemassa kosteaa kevät-iltaa ja palaneen katkua. Se pitäisi viedä takaisin samalle pienelle korjaamolle jossa se viimeksi korjattiin samasta syystä. Tiedän, että korjaamolla meiltä lypsetään rahaa koska avopuolisoni on niin kiltti ettei saa suutansa auki ja vaatimalla vaadi. Jos jarrut, jotka on juuri korjattu, ovat 2 kk:n kuluttua uudestaan hajalla, se ei kyllä ole ihan normaalia. Jos autoni ei olisi niin vanha (Opel Ascona -83) haluaisin viedä sen merkkiliikkeeseen. Olisin mielettömän rikas ja korjaisin uutta autoani rahasta välittämättä. Mutta en voi valittaa. Kovin moni ikäiseni ei voi sanoa omistavansa aidosti autoaan jokaista senttimetriä myöden. Maksoin/maksan itse autokouluni kakkosvaiheineen, autoni, auton (useat) korjaukset, tankilliset bensaa, kaikki auton hoitoon vaadittavat aineet (esim. öljyt tms.), vakuutukset ja verot. Ainoita asioita elämässäni joista voin puhua leuka pystyssä. En ota vastaan almuja lähimmäisiltäni, vaikka niitä kyllä tyrkytetään. Isäni on luvannut useammin kuin kerran ostaa minulle uuden (käytetyn mutta hyvän) auton mutta miksi? Olen taloudellisesti riippumaton, minulla on allani neljä pyörää ja tankki täynnä, cd-soittimessa hyvä levy ja savuke lempimerkkiäni huulessa. Pääsen mihin tahansa, ellei mukaan lasketa päiviä, jotka auto viettää korjaamolla. Ja tämän kaiken sanon leuka pystyssä.

Tänä aamuna oli työhaastattelu. Ja se olikin ainoa järkevä ajatus koko eilisestä illasta. Sovitin vaatteita kappale kerrallaan, ja hylkäsin suurimman osan. Olen lihonut, vaatteet näyttävät tyhmiltä ylläni. Eikä kyse ole siitäkään. Näytän yhtäaikaa teiniltä ja satavuotiaalta. Silmien ympärillä on mustat ympyrät ja iho näyttää huonokuntoiselta. Teinin piirteet löydän (liian) punaisesta, huonosti leikatusta tukastani (kampaajalla käynti ahdistaa nykyään, joten homma hoituu kotioloissa - en kestä sitä päivittelyä ohkaisista hiuksista, kuolleista latvoista ja permanentin lailla kihartuvista luonnonkiharista - nykyäänhän tulisi aina puhua tai on outo. Small talk on outoa. Osaan sitä mutta aina en pysty siihen.) ja epätoivoisesta yrityksestäni kätkeä meikillä jo ihoon jäänyttä vauriota. Mustia silmäpusseja, auringossa kärventynyttä sekaihoa koko muija!

Päätin, että nyt teen sen, järjestän 24-vuotispäiväni kunniaksi juhlat. Parin päivän kuluttua tulevat vieraat, ensimmäinen jo huomenna. Avomies palaa jo lauantaina. Kohta olen minulle rakkaitten ihmisten ympäröimänä. Odotan sitä niin..

 

 

"Jos voisimme myydä kokemuksemme sillä hinnalla, mitä ne ovat maksaneet, olisimme miljonäärejä."
 
- Abigail van Buren -

torstai, 12. huhtikuu 2012

Insomnia

Sairasloma on jatkunut ikuisuuden. Tai siltä ainakin tuntuu - koko alkukevät on mennyt oudoissa pikkupätkissä, 2 viikkoa sinne tänne. Nyt tiistaina tuli viimein kunnon pätkä; toukokuun loppuun saakka. Olen yhtäaikaa helpottunut ja kauhuissani. En jaksanut opiskella (myönnettäköön, että alanvalinnassakin kieltämättä olisi ollut parantamisen varaa) mitä oudoimmista syistä; en enää pystynyt keskittymään mihinkään, en menemään kouluun. Ajatus päivästä normaaleissa luokkatilanteissa alkoi fyysisesti tehdä pahaa.

Toisinaan mietin, alanko pikkuhiljaa muistuttamaan enemmän erakkoa kuin toista minääni, sitä sosiaalista. Joskus toden ja kuvitellun raja hämärtyy. Milloin ikinä mennäänkin missä ääripäässä; välistä haluaisin huutaa ääneen. Mikä on minua, mikä on sairautta. Pahinta on se, että 95 %:a ajasta olen erilaisissa manian asteissa, jolloin olen sitä kaikkea (ja enemmänkin) mistä olen aina haaveillut; olen sosiaalinen, ahkera, luonnollinen, mutkaton, nauravainen ja aina, aina niin saamarin positiivinen. Tämä kevät, jonka olen viettänyt toisessa ääripäässä on kuin eläisin toisen ihmisen nahoissa. En enää joka päivä jaksa pukeutua, en käydä suihkussa, en käydä edes kaupassa. Epäilemättä ilman rakasta avomiestäni nääntyisin epäilemättä nälkään. Valitettavasti nyt ei niin käy; olen tunnesyöppö enkä ole uskaltautunut koko kevään aikana vaa'alle - pelkään niitä lukemia. Napani viereen on ilmestynyt muutama raskausarpi. Vauhdilla lihottu, eittämättä.

Se siitäkin kauniista ajatuksesta, että masentuminen olisi vain mediaseksikästä, kaunista riutumista kristallin lailla kimaltava kyynel silmäkulmassa. Ja paskanmarjat; masennus pahimmillaan, kaltaisilleni, on päiviä pyjamassa, räkä poskella ulvomista, ahmimista, peilikuvansa vihaamista ja loputonta huonoa hiuspäivää. Esitteissä puhutaan "voimattomuuden tunteesta" ja "uupumuksesta" (ah, eteerisiä sanoja!), itse ikuisena suorittajana pidän tätä kaikkea enemmänkin surullisena epäonnistumisena.

Minulla on ollut ongelmia nukkumisen kanssa. Öisin uneksin kamalia, stressin aiheuttamia unia (hah, siinäpä vasta suuri vitsi; kuuluuko sairaslomalaisella edes olla stressiä?), päivisin olen väsynyt ja nukahtelen sohvalle. Uni on avainasemassa. Lääkitystä korjattiin tiistaina, mutta eipä sen sijaan unilääkitystä. Levozin kohdallani on pelkkä katastrofi; 1 tabletti ei riitä mihinkään, 2 kun ottaa saa varautua seuraavaan päivään zombiena. Paria muutakin lääkettä on tullut kokeiltua, mutta tulokset ovat olleet tässä kohdin heikkoja. Lääkäri luottaa siihen, että muun lääkityksen korjaaminen, aika, sekä keskusteluajat hoitajalle korjaisivat unirytmin. Stressistä irtautuminen olisi nyt tärkeää.

Olen miettinyt, mitä nyt kuuluisi tehdä. Pitäisi täyttää päivänsä mutta millä? Olen koittanut (välillä) olla niin "normaalia", tapaan ihmisiä, juhlin, laitan ruokaa (okei, puolieineksiä mutta salaatinpilkkominen käy, eiköstä nyt tämän kerran), luen ja katson elokuvia, käyn kaupassa ja kirjastossa. Silti nämä päivät sulautuvat yhteen. Ajantaju heittää. Täytän kuunvaihteessa 24 vuotta, ja tunnen kasvukipua nyt enemmän kuin koskaan. Ikätoverini valmistuvat, saavat vakituiset työpaikat, kihlautuvat (osa on jo naimisissakin), ottavat asuntolainaa, perustavat perheen.

Välillä minusta tuntuu, että hengitän menneisyyttä toinen jalka haudassa ja pelkään sanoinkuvaamattoman paljon tulevaa.

 

maanantai, 26. maaliskuu 2012

Intro

Haluan heti alkuun sanoa, että itse en miellä (juuri koskaan) itseäni sairaaksi. Itse koen olevani vain herkempi elämän aallokossa kuin muut. Salaa ajattelen, että muut kadehtivat minua. No, ainakin sitä toista puolikasta nykyisestä persoonastani. Kukapa ei maanisuutta rakastaisi!

Niille, joilla ei selvinnyt vielä blogin nimestä, niin kaksisuuntaisestahan minä puhun. Kaksisuuntaisesta muillakin höysteillä, mutta pääpiruhan nyt tässä tärkeintä on. Aina on ollut.

Uskon, että kärsimystarinoita on maailma pullollaan; aina on joku jolla on asiat huonommin kuin itsellä. Itse vakuutan itselleni päivittäin oikeutta tuskaani, vaikka maailman toisella laidalla joku kuoleekin nälkään. Elän omaa pienoishelvettiäni (kuten siellä maailman toisella laidalla eletään omaansa), eikä kukaan muu voi tuntea tuskaani. Tai, jos rehellisiä ollaan, empaattinen voi TUNTEA, mutta ei ymmärtää. Elän läpi henkilökohtaisia kriisejäni, henkilökohtaisia solmujani.

Mutta ehkäpä potilaskansiomaisen kliininen ote on se mitä tähän tarvitaan; ensinnäkin, olin 17 vuotta kun sain oikeuden olla hajalla. Toisinsanoen, pääsin tutustumaan ensimmäiseen hoitotiimiini lasten- ja nuorisopsykiatrian poliklinikalla. Ensimmäinen (psykiatrinen) sairaanhoitajani oli melkoisen nuori nainen, jolla oli hento ääni ja hento ote minuun. Jälkikäteen tuntuu, että ainoastaan masennuksessa hän tavoitti minut, maanisina jaksoina olin hänen, ammattilaisen, ulottumattomissa. Lääkärini oli nainen, joka oli mitä luultavimmin tuijottanut potilaitaan kuin tilastoja lähemmäs 30 vuotta - mitään tunteenpaloa, mitä hänellä joskus olisikaan ollut, ei enää ollut jäljellä.

No, uskon että koin saman mitä moni muukin nuorena hoitoon tullut; virheellisen diagnoosin. Ensin se on lievä masennus. Sitten se on keskivaikea. Viimein ollaankin sitten jo vakavassa masennuksessa. Tähän mennessä potilas on pumpattu niin täyteen "onnellisuuspillereitä", että mania jyllää ilman, että sitä pystyy pysäyttämään edes luodilla silmien väliin. Tämä oli varmasti (tähänastisen) elämäni pahin maniajakso. Ei ollut mikään yllätys, että viein 19-vuotissyntymäpäiväni suljetulla osastolla. Sieltä kotiutuessani sainkin aivan uudet paperit kouraan; MAHDOLLINEN kaksisuuntainen mielialahäiriö sekä traumaperäinen stressireaktio (luoja yksin tietää mikä sekin on, myöhemmin punakynä viuhui senkin yli). Lääkärini epäili kaksisuuntaista, mutta ei halunnut antaa teini-ikäiselle vielä koko eliniän jatkuvaa tuomiota. Ilmeisesti teini-ikäisenä tunteiden kuuluu myllertää.

Nyt tästä koko hötäkästä on kulunut nelisen vuotta. Hoitotiimit, lääkitykset (ja paikkakunnat) ovat vaihtuneet, ja nykyään diagnoosi on kaksisuuntainen mielialahäiriö sekä mahdollinen persoonallisuushäiriö (jälkimmäinen vain kummittelee papereissa, mahtaneeko koskaan olla persoonallisuushäiriö ilman etuliitettä?).

Olen lakannut (enimmäkseen) olemasta kiukkuinen tästä diagnoosista - nyt tiedän, mikä minua vaivaa, ja vaikka joudun kulkemaan sen kanssa aina hautaan saakka, tiedän etten ole yksin. Tässä kohtaa on sitten syytä huomioida, että näin tunnen keskimäärin joka toinen päivä. Viidestä eri lääkkeestä (okei, kaksi niistä on nukahtamiseen) huolimatta elämä on jatkuvaa tasapainoilua. Joinain aamuina herään ja tunnen oloni hyväksi.. ja se jatkuukin hyvänä, vaikkapa viikon. Ja se, miten kovasti toivon (rukoilisinkin, jos en olisi agnostikko - nykyisin ehkä olen menossa kahta kovempaa ateismin puolelle), että saisin jatkaa sitä vielä viikon verran, tuottaa useimmiten pettymyksen. En ole tasainen ihminen, en lähellekkään. Enkä aina haluakkaan olla, se on syntini. Halajan maniaa. Silloin olen parhaimmillani; minun ei tarvitse nukkua, ei syödä, kaikki askareet hoituvat, olen pirteä papupata.. kunnes kaikki riistäytyy käsistä.

Useammin kuin kerran olen miettinyt, mikä osa on "minua", ihmistä sairauden takana, ja mitä osaa näyttelee itse tuo mielen syöpä?

Haluan viimeiseksi jättää teille yhden mietteen, jota hoen itselleni niinä hetkinä, kun haluaisin jättää lääkkeet purkkeihinsa:


"Mania on hyvä renki, mutta huono isäntä"