Sairasloma on jatkunut ikuisuuden. Tai siltä ainakin tuntuu - koko alkukevät on mennyt oudoissa pikkupätkissä, 2 viikkoa sinne tänne. Nyt tiistaina tuli viimein kunnon pätkä; toukokuun loppuun saakka. Olen yhtäaikaa helpottunut ja kauhuissani. En jaksanut opiskella (myönnettäköön, että alanvalinnassakin kieltämättä olisi ollut parantamisen varaa) mitä oudoimmista syistä; en enää pystynyt keskittymään mihinkään, en menemään kouluun. Ajatus päivästä normaaleissa luokkatilanteissa alkoi fyysisesti tehdä pahaa.

Toisinaan mietin, alanko pikkuhiljaa muistuttamaan enemmän erakkoa kuin toista minääni, sitä sosiaalista. Joskus toden ja kuvitellun raja hämärtyy. Milloin ikinä mennäänkin missä ääripäässä; välistä haluaisin huutaa ääneen. Mikä on minua, mikä on sairautta. Pahinta on se, että 95 %:a ajasta olen erilaisissa manian asteissa, jolloin olen sitä kaikkea (ja enemmänkin) mistä olen aina haaveillut; olen sosiaalinen, ahkera, luonnollinen, mutkaton, nauravainen ja aina, aina niin saamarin positiivinen. Tämä kevät, jonka olen viettänyt toisessa ääripäässä on kuin eläisin toisen ihmisen nahoissa. En enää joka päivä jaksa pukeutua, en käydä suihkussa, en käydä edes kaupassa. Epäilemättä ilman rakasta avomiestäni nääntyisin epäilemättä nälkään. Valitettavasti nyt ei niin käy; olen tunnesyöppö enkä ole uskaltautunut koko kevään aikana vaa'alle - pelkään niitä lukemia. Napani viereen on ilmestynyt muutama raskausarpi. Vauhdilla lihottu, eittämättä.

Se siitäkin kauniista ajatuksesta, että masentuminen olisi vain mediaseksikästä, kaunista riutumista kristallin lailla kimaltava kyynel silmäkulmassa. Ja paskanmarjat; masennus pahimmillaan, kaltaisilleni, on päiviä pyjamassa, räkä poskella ulvomista, ahmimista, peilikuvansa vihaamista ja loputonta huonoa hiuspäivää. Esitteissä puhutaan "voimattomuuden tunteesta" ja "uupumuksesta" (ah, eteerisiä sanoja!), itse ikuisena suorittajana pidän tätä kaikkea enemmänkin surullisena epäonnistumisena.

Minulla on ollut ongelmia nukkumisen kanssa. Öisin uneksin kamalia, stressin aiheuttamia unia (hah, siinäpä vasta suuri vitsi; kuuluuko sairaslomalaisella edes olla stressiä?), päivisin olen väsynyt ja nukahtelen sohvalle. Uni on avainasemassa. Lääkitystä korjattiin tiistaina, mutta eipä sen sijaan unilääkitystä. Levozin kohdallani on pelkkä katastrofi; 1 tabletti ei riitä mihinkään, 2 kun ottaa saa varautua seuraavaan päivään zombiena. Paria muutakin lääkettä on tullut kokeiltua, mutta tulokset ovat olleet tässä kohdin heikkoja. Lääkäri luottaa siihen, että muun lääkityksen korjaaminen, aika, sekä keskusteluajat hoitajalle korjaisivat unirytmin. Stressistä irtautuminen olisi nyt tärkeää.

Olen miettinyt, mitä nyt kuuluisi tehdä. Pitäisi täyttää päivänsä mutta millä? Olen koittanut (välillä) olla niin "normaalia", tapaan ihmisiä, juhlin, laitan ruokaa (okei, puolieineksiä mutta salaatinpilkkominen käy, eiköstä nyt tämän kerran), luen ja katson elokuvia, käyn kaupassa ja kirjastossa. Silti nämä päivät sulautuvat yhteen. Ajantaju heittää. Täytän kuunvaihteessa 24 vuotta, ja tunnen kasvukipua nyt enemmän kuin koskaan. Ikätoverini valmistuvat, saavat vakituiset työpaikat, kihlautuvat (osa on jo naimisissakin), ottavat asuntolainaa, perustavat perheen.

Välillä minusta tuntuu, että hengitän menneisyyttä toinen jalka haudassa ja pelkään sanoinkuvaamattoman paljon tulevaa.