Haluan heti alkuun sanoa, että itse en miellä (juuri koskaan) itseäni sairaaksi. Itse koen olevani vain herkempi elämän aallokossa kuin muut. Salaa ajattelen, että muut kadehtivat minua. No, ainakin sitä toista puolikasta nykyisestä persoonastani. Kukapa ei maanisuutta rakastaisi!

Niille, joilla ei selvinnyt vielä blogin nimestä, niin kaksisuuntaisestahan minä puhun. Kaksisuuntaisesta muillakin höysteillä, mutta pääpiruhan nyt tässä tärkeintä on. Aina on ollut.

Uskon, että kärsimystarinoita on maailma pullollaan; aina on joku jolla on asiat huonommin kuin itsellä. Itse vakuutan itselleni päivittäin oikeutta tuskaani, vaikka maailman toisella laidalla joku kuoleekin nälkään. Elän omaa pienoishelvettiäni (kuten siellä maailman toisella laidalla eletään omaansa), eikä kukaan muu voi tuntea tuskaani. Tai, jos rehellisiä ollaan, empaattinen voi TUNTEA, mutta ei ymmärtää. Elän läpi henkilökohtaisia kriisejäni, henkilökohtaisia solmujani.

Mutta ehkäpä potilaskansiomaisen kliininen ote on se mitä tähän tarvitaan; ensinnäkin, olin 17 vuotta kun sain oikeuden olla hajalla. Toisinsanoen, pääsin tutustumaan ensimmäiseen hoitotiimiini lasten- ja nuorisopsykiatrian poliklinikalla. Ensimmäinen (psykiatrinen) sairaanhoitajani oli melkoisen nuori nainen, jolla oli hento ääni ja hento ote minuun. Jälkikäteen tuntuu, että ainoastaan masennuksessa hän tavoitti minut, maanisina jaksoina olin hänen, ammattilaisen, ulottumattomissa. Lääkärini oli nainen, joka oli mitä luultavimmin tuijottanut potilaitaan kuin tilastoja lähemmäs 30 vuotta - mitään tunteenpaloa, mitä hänellä joskus olisikaan ollut, ei enää ollut jäljellä.

No, uskon että koin saman mitä moni muukin nuorena hoitoon tullut; virheellisen diagnoosin. Ensin se on lievä masennus. Sitten se on keskivaikea. Viimein ollaankin sitten jo vakavassa masennuksessa. Tähän mennessä potilas on pumpattu niin täyteen "onnellisuuspillereitä", että mania jyllää ilman, että sitä pystyy pysäyttämään edes luodilla silmien väliin. Tämä oli varmasti (tähänastisen) elämäni pahin maniajakso. Ei ollut mikään yllätys, että viein 19-vuotissyntymäpäiväni suljetulla osastolla. Sieltä kotiutuessani sainkin aivan uudet paperit kouraan; MAHDOLLINEN kaksisuuntainen mielialahäiriö sekä traumaperäinen stressireaktio (luoja yksin tietää mikä sekin on, myöhemmin punakynä viuhui senkin yli). Lääkärini epäili kaksisuuntaista, mutta ei halunnut antaa teini-ikäiselle vielä koko eliniän jatkuvaa tuomiota. Ilmeisesti teini-ikäisenä tunteiden kuuluu myllertää.

Nyt tästä koko hötäkästä on kulunut nelisen vuotta. Hoitotiimit, lääkitykset (ja paikkakunnat) ovat vaihtuneet, ja nykyään diagnoosi on kaksisuuntainen mielialahäiriö sekä mahdollinen persoonallisuushäiriö (jälkimmäinen vain kummittelee papereissa, mahtaneeko koskaan olla persoonallisuushäiriö ilman etuliitettä?).

Olen lakannut (enimmäkseen) olemasta kiukkuinen tästä diagnoosista - nyt tiedän, mikä minua vaivaa, ja vaikka joudun kulkemaan sen kanssa aina hautaan saakka, tiedän etten ole yksin. Tässä kohtaa on sitten syytä huomioida, että näin tunnen keskimäärin joka toinen päivä. Viidestä eri lääkkeestä (okei, kaksi niistä on nukahtamiseen) huolimatta elämä on jatkuvaa tasapainoilua. Joinain aamuina herään ja tunnen oloni hyväksi.. ja se jatkuukin hyvänä, vaikkapa viikon. Ja se, miten kovasti toivon (rukoilisinkin, jos en olisi agnostikko - nykyisin ehkä olen menossa kahta kovempaa ateismin puolelle), että saisin jatkaa sitä vielä viikon verran, tuottaa useimmiten pettymyksen. En ole tasainen ihminen, en lähellekkään. Enkä aina haluakkaan olla, se on syntini. Halajan maniaa. Silloin olen parhaimmillani; minun ei tarvitse nukkua, ei syödä, kaikki askareet hoituvat, olen pirteä papupata.. kunnes kaikki riistäytyy käsistä.

Useammin kuin kerran olen miettinyt, mikä osa on "minua", ihmistä sairauden takana, ja mitä osaa näyttelee itse tuo mielen syöpä?

Haluan viimeiseksi jättää teille yhden mietteen, jota hoen itselleni niinä hetkinä, kun haluaisin jättää lääkkeet purkkeihinsa:

"Mania on hyvä renki, mutta huono isäntä"